Jos et astu askeltakaan, mitä sinä teet?

Rakastan tätä kaupunkia. Joskus uskon, että voisin jäädä. Rakentaa tänne tulevaisuuden, sovittaa sydämeni lyönnit yhteen sen rytmin kanssa ja hengittää sitä samaa ilmaa, kuin kaikki muutkin. Joskus unohdan, miksi haluan lähteä. Silloin kun joku hymyilee ja sanoo asioita, jotka saavat minut uskomaan, etten ole vain yksi kasvo näissä tuhansissa ikkunoissa vaan minulla on suurempikin merkitys.

Ja silti.

Joskus tuntuu siltä, että seinät ovat kasvaneet liian lähelle. Halkeamista happi valuu ulos, jonnekin rakenteiden väliin ja jää sinne loukkuun, humisemaan. Kadut ovat liian pitkiä ja tuntuu, etten koskaan saavuta päätepistettä. Se on aina yhtä kaukana, eikä tule milloinkaan tarpeeksi lähelle. Mieleeni hiipii ajatus, ettei siellä välttämättä ole mitään minua varten.

Sisälläni on tyhjä kohta, jonka haluan täyttää. Oikeastaan löydän niitä koko ajan lisää, reikiä sydämessä joita en edes tiennyt olevan. Haluan herätä sielu kokonaisena, enkä poimia sen palasia aamusta toiseen satunnaisista paikoista, löytämättä edes kaikkia paloja. Haluan katsoa miten auringon kultainen kieli lipoo taivaanrantaa, ilman kiirettä mihinkään. Haluan rakastaa, vaihtaa lämpöä jonkun kanssa ja oppia, ettei siinä ole mitään pelättävää.

Haluan pienen puutarhan, johon istuttaa ikiomat taimet. Pitää niitä lämpiminä talven yli, punaisiin huopiin kapaloituina. Kevään tullen ne nousevat esiin mullasta ja antavat sametinpehmeitä suudelmia.

Tunnen syvää kaipausta. En tiedä mihin se on minua viemässä, mutta aina välillä se muistuttaa, että jotain on vielä näkemättä. Jotain täytyy kokea. Että jossain on vielä ilmaa, jota en ole hengittänyt. En ole vielä kulkenut maailman laidalle ja katsonut, miltä taivas siellä näyttää. Vasta silloin tiedän, missä paikkani on, kun olen jättänyt jalanjälkeni tämän maailman jokaiselle rannalle.

En halua luopua tästä unelmasta, en halua vaihtaa sitä toiseen. Sen täytyy saada toteutua.

Sydän

Ihonalainen rytmi
              naarmuja rintalastassa
        punaiset kuohuvat purot

  Kiellän itseäni
              katsomasta sinne
                    missä sieluni on paljas

                Ja valehtelen itselleni
       etten huomaa
   naamioita kasvoillamme

      Tuuliajolla samassa myrskyssä
 mutta kumpikaan
              ei sano sitä ääneen

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

En tiedä, onko blogin pikkuinen lukijakunta kovinkaan kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta koska kyseessä on itselleni tärkeä alue, höpötän nyt muutamalla sanalla Helsingin kirjamessuista jotka järjestettiin 24-27. lokakuuta 2013 tuossa ihan kiven heiton päässä. Messuilla ravasin joka päivä ja samalla tuli myös törmättyä moniin kavereihin ja tuttuihin.

Torstaina messuilla tuli vietettyä "vain" kolmisen tuntia ihan päivän päätteeksi, koska en kerjennyt paikalle aikaisemmin koulun takia ja piti ennen messuja myös piipahtaa kotona murkinoimassa, koska moinen toiminta unohtui koulussa järjestämämme runopajan tiimellyksessä aivan kokonaan. Muutenkin tuo ensimmäinen päivä oli lähinnä pehmeä laskeutuminen, jonka vietin haistellen ja maistellen tunnelmaa sekä koluten läpi kirjakojuja yrittäen miettiä, mitä sitä raaskisi tulevina päivinä ostaa. Sanottakoon, että siitä alkuperäisestä budjetista mentiin metsään aika reippahasti eikä auttanut, vaikka miten yritin muistuttaa itseäni, että kotihyllyssä odottaa edelleen tolkuton pino lukemattomia kirjoja. No, eipä meikäläinen ole ennenkään sitä järjen ääntä pahemmin kuunnellut.

© Helsingin Kirjamessujen Facebook-sivu

Perjantaina tuli sitten suoritettua ensimmäiset törsäilyt sekä kuunneltua satunnaisia luentoja. Akateemisen kirjakaupan messutarjous poisti kirjojen hinnasta parikytä prossaa, joten sinne tieni vei. Ehdoton must -hankinta oli Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, jota olikin tullut kirjakaupoissa himoittua ja lääpittyä jo pidemmän aikaa. Jokaista messuilta ostamaani kirjaa olen jo klähminyt ja pyöritellyt käsissä suorastaan häiritsevän paljon, mutta tätä kirjaa aloin ensimmäisenä kunnolla lukemaan. Olen useamman kuukauden kuvitellut lukuintoni laantuneen, koska lukeminen on tuntunut väkinäiseltä ja ajatus on usein harhaillut tavaamisen yhteydessä. Oikeasti minulta on vain puuttunut hyvä, oikeasti koukuttava kirja. Nyt kun olen Ja vuoret kaikuivat -teosta lukenut, niin on ihme, että sitä raaskii kädestään laskea. Jos en aina välillä istuisi koneella tekemässä kouluhommia tai miettimässä pitäisikö niitä tehdä, istuisin luultavasti nenä kiinni kirjassa niin kauan, että takakansi tulisi vastaan. Hosseinilla on äärettömän rikas tyyli kuvailla ympäristöä ja asioita, mutta hän myös onnistuu lataamaan hahmoihinsa niin paljon tunnetta, että se tuntuu lukijan sydänjuurissa asti.

Toinen Akateemisen pisteestä mukaan lähtenyt teos oli Tuula Karjalaisen kirjoittama elämänkerta eräästä toisesta suosikkikirjailijastani. Kyseessä on siis kirja nimeltään Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta. Tove on minulle yksi ehdottomista suunnannäyttäjistä ja hänellä on ihastuttava tyyli kuvata asioita, niin kuvataiteilijana kuin kirjailijana. Rakastan myös Muumi -kirjojen symboliikkaa. Vaikka Muumi -kirjat onkin kirjoitettu MYÖS lapsille, niin yleensä alan aina äristä ja murista jos joku mieltää ne pelkästään lapsille suunnatuksi hömpäksi. Jo yläasteella järkytyin pahasti, kun olin tekemässä äidinkielen esitelmää Tovesta ja opettaja kielsi minua lukemasta taustatyöksi Muumi -kirjoja, koska ne ovat kuulemma liian "lapsille suunnattuja" tai jotain. Kyse on siitä, miten niitä lukee. Okei, lopetan tämän paasauksen tähän. Jos joku erityisesti kiinnostui suhteestani Toveen ja Muumeihin, niin tulkoon nykimään hihasta. Voin luvata keskipitkän ja kuivahkon saarnan.

© Helsingin Kirjamessujen Facebook-sivu

Perjantailta jäi mieleen myös yksi mukava tapaus ruokamessujen puolelta, joille siis pääsi samalla lipulla. Seisoskelin erään suklaakojun kohdalla, kun tiskin takana seisova nuori nainen alkoi yhtäkkiä hehkuttaa maasta taivaaseen, miten tunnisti minun hiusteni perusteella käyneen paikalla jo edellisenä päivänä ja miten minulla on kuulemma ihanan rohkea tyyli ja ties mitä. Sain naiselta myös ilmaiseksi pari sellaista ihanaa, isoa (ja suht hintavaa) konvehtia. Täytyy sanoa, että tuo pisti kyllä meiksin hymyilemään loppupäivän kuin mikäkin vähä-älyinen idiootti. En kovinkaan usein saa vierailta ihmisiltä kehuja, joten tuo pikku juttu tuntui ihan mielettömän ihanalta ja sai aikaan hyvän mielen.

Lauantai oli ehdottomasti aktiivisin messupäivä ja erityisesti tuona päivänä oli tuttuja paljon liikenteessä ja pari tuttua runoilijaa oli paikalla esiintymässäkin (tai no, toisen oikeastaan vain tiedän sen perusteella, että hän vetää proosakurssia nykyisessä koulussani). Palloilin siinä sujuvasti paikasta toiseen ja törsäsin vähän lisää Otavan/Liken pisteellä. Pokkareita tuli haalittua, koska halvalla sai (3 kpl / 15 euroa). Dmitri Gluhovskin kirjaa Metro 2033 olin jo jonkin aikaa kaipaillut, kun eräs baarissa tapaamani kaverin kaverin kaveri (tai joku sellainen) siitä mainitsi ja nimi jäi takaraivoon kummittelemaan.  Michael Crichtonin ja Richard Prestonin kirjasta Mikro en oikeastaan tiedä juuri mitään eikä takakansi paljon kerro, mikä on vain hyvä koska yleensä takakannet tuppaavat antamaan kirjasta väärän kuvan ja spoilaamaan sitä tarpeettomasti. Crichton on itselleni tuttu lähinnä Jurassic Park -elokuvien pohjana olleiden kirjojensa kautta ja Mikron takakansi lupailikin opuksen olevan herkkua kyseisten kirjojen faneille. Käsittääkseni Prestonin osuus kirjassa oli viedä se loppuun Crichtonin kuoltua, mutta en menisi päätäni tästä pantiksi laittamaan. Kolmantena pokkarina mukaan tarttui J.K. Rowlingin Paikka vapaana, joka on pyörinyt "pitäisi lukea" -listallani hävyttömän kauan. Rowling on minulle tuttu lähinnä Pottereista, enkä oikein vielä tiedä, miten asennoituisin tähän uuteen teokseen. Samalla se kiinnostaa kamalasti, mutta toisaalta se ei myöskään herätä mitään suurempia tunteita. No, aika näyttää.

© Helsingin Kirjamessujen Facebook-sivu

Olin jo melkein poistumassa pokkareineni kassalle, kun silmäni osuivat eräällä pöydällä nököttäviin kirjoihin, joista yhden kannessa komeili nimi Chuck Palahniuk. Kyseinen nimi on meitsille sellainen, joka ei anna harkinnan varaa. Oli vain pakko taiteilla sekin vielä kirjapinoni päällimmäiseksi ja vasta siinä vaiheessa vaivauduin edes vilkaisemaan kirjan nimeä (Kirottu). Myös Palahniuk on vienyt sydämeni satiirillaan ja mustalla huumorillaan. En tiedä monelleko kirjailijan nimi itsessään sanoo mitään, mutta elokuva Fight Club saattaa soitella joitain kelloja. Nähtyäni elokuvan jokunen vuosi sitten rakastuin täysin ja meinasin seota lopullisesti, kun kuulin kyseisen rainan perustuvan samannimiseen kirjaan. Pakkohan se sitten oli mahdollisimman nopeasti aikoinaan pieniin kätösiini haalia. Kirjan luettuani olin täysin myyty ja haalin hyllyyni myös muita Palahniukin teoksia, viimeisimmän tosiaan kirjamessujen yhteydessä.

Koska tulin ostelleeksi tietyn summan edestä (höm höm) sain myös kaupan päälle mikin. Kyseessä on itsellenikin uusi juttu, eli siis pikkupikkupikkunen kirja, jossa sivut on valmistettu todella ohuesta paperista. Vaikka miki onkin pieni (vilkaiskaa kuvasta ja verratkaa vaikka pokkareihin), niin siihen on onnistuttu mahduttamaan kokonainen kirja. Tuo omani on n. 2 senttiä paksu, joten leukani olikin loksahtaa lattiaan kun tarkistin kirjan sisältävän about 1130 sivua. Rakenne tietysti on asettelultaan erilainen kuin tavallisissa kirjoissa eli kirjaa luetaan tuolta pidemmältä sivulta. Tajusikohan kukaan tuosta nyt mitään? Opuksen kirjoitta on Jens Lapidus ja kirjan nimi Rahalla saa - Stockholm noir 1. Ei sano meiksille mitään, koska kirjahan tosiaan annettiin satunnaisesti kassalta.

Lauantai päättyi aika vaikuttavissa tunnelmissa, kun kävin kuuntelemassa luennon Kirjasta näyttämölle - Kun kyyhkyset katosivat. Luennon alussa ja lopussa näytelmän musiikista vastaava Maija Kaunismaa esitti pari kappaletta näytelmästä ja erityisesti lopussa soitettu kappale veti vatsalta pohjan ja oli suorastaan ihme, etten alkanut parkua suoraa huutoa liki täydessä luentosalissa. Olen yrittänyt löytää biisiä netin syövereistä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Kai se täytyy vain odottaa, että näytelmä saapuu teattereihin ja voin käydä kuuntelemassa sen siellä (toki haluan nähdä näytelmän muutenkin, ei sillä). Toivon mukaan näytelmän ensi-illan myötä kappale tulee nettiinkin kuunneltavaksi.

Sunnuntaina en enää törsäillyt, budjettikin oli ylitetty jo aikaa sitten. Harrastin lähinnä random palloilua, lätisin tuttujen kanssa ja pysähdyin aina välillä kuuntelemaan jotain luentoa, erityisesti sunnuntailta jäivät mieleen Muumi -aiheinen ohjelma.

Kirjamessuista jäi tänäkin vuonna tosi hyvä maku ja nyt sitten odotellaan ensi vuotta. Toivottavasti jos joskus muutan pois Suomesta, niin siellä jossain on tarjolla yhtä monipuolinen kirjallisuustapahtuma.

Sanoja kaipauksesta

Sormet selkärangalla, tuttu kosketus

Korvassa kuiskauksia unelmista

Huulilta luettu lupaus

Silmissä kultaisia renkaita

Elämä täällä on kuin kirous

Tämä ajatus lähtee luista

Entä jos pakenisimme kauas

Ja olisimme kulkureita

Kaipaan hengityksesi savua

Menneisyyteni palasiksi rikon 

Nyt kun olet mennyt

Kuljenko ikuisesti samaa katua

Ja tyhjyydeltä turhia toivon

Nyt kun olen eksynyt

Se toinen maailma

Ympärilläni on pimeys,
             se on kuin taivaalle levitetty verkko,
joka sulkee maailman sisälleen,
                           kätkee taakseen päivänpaisteen.

Varjot leikkivät valkoisella seinällä,
              siihen katulamppujen kelmeään valoon,
ne avaavat portin maailmaan,
                             jonka vain pimeys paljastaa.

Siellä katu kylpee keinovalossa
               ja ilma tuoksuu syyssateelta.
Ihmisten kasvot ovat piirteettömät
                               tai sittenkin vain minulta piilossa.

Rakennusten keskellä kulkee tie,
            joka heijastaa lyhtyjen valoa.
Mietin, minne se johdattaa,
                                  jonnekin kauas, tuntemattomaan.

Katuvalojen valtakausi päättyy,
         varjot pakenevat rakennuksen kulmiin.
Nouseva aurinko sulkee portin
                                      ja on kuin mitään ei olisi ollutkaan.

Chaos, panic and disorder

Sydän lyö, jalat kaipaavat jo tanssimaan. Haluan ulos kirpeään syksyyn, kiihdyttää sydämen sykkeen tuhanteen ja sataan. Huomata, miten kylmyys tekee sormista siniset ja tunnottomat. Haluan täyttää keuhkoni savulla, nauraa ja haistaa rakastamieni ihmisten tuoksut. Haluan ulos sateeseen, seistä liukkailla mukulakivillä harmaan taivaan alla ja tuntea, että kuulun jonnekin.

Olen liian kärsimätön jäädäkseni paikoilleni. Haluan juosta, lähteä niin pian kuin voin. Tutkia ja seikkailla, olla ensimmäisenä siellä missä aurinko nousee. Etsiä sateen keskeltä sen ainoan valoisan pisteen, joka on suuntaviitta sinne minne sydämeni kuuluu.

Odotus on päättynyt. Yhtäkkiä taas muistan, mistä saan sen voiman jonka luulin kadottaneeni. Saan sen täältä, silmiä sokaisevista valoista, sävelistä korvissa ja paineaallosta, joka saa kehoni värisemään. Tekee siitä hallitsemattoman. Hymyilen aidommin kuin pitkään aikaan ja etsin sitä katsekontaktia, joka herättää vatsanpohjallani nukkuvat perhoset.

Tämä kaava on kirjoitettu luihin, riimuina joita vain me voimme ymmärtää. Panikoiva sielu, jäinen ruumis ja sumea katse. Tuulen puraisu paljaalla iholla on tervetullut kosketus. Sitäkin oppii rakastamaan, kun tarpeeksi kauan uskoo tekosyihin sen tarpeellisuudesta.

Valot sammuvat kuin vetääkseen henkeä ennen räjähdystä. Kuuletko ne äänet, jotka kuohuvat kuin aallot juuri ennen kuin ne lyövät rantaan?

Aistit heräävät. Sydän sekaisin kuin se olisi sairas. Tulivuori purkauksen äärellä. Huulilla maistuu suola ja iho sykkii lämpöä. Ääni takertuu kurkkuun, hengitys takkuilee musiikin kliimaksissa. Se hakkaa kylkiluita, mutten voi sitä ilmankaan olla.

Toiveeni ikuisuudesta ei toteudu. Liian pian äänet kaikkoavat ja eivätkä valot enää polta katsetta.

Tuntuu kuin painovoima olisi kadonnut maailmasta. Sali pyörii ja askeleet haparoivat. Jäljellä on vain yksi suunta ja toive, jota haikeilen sydänsuruisen lapsen lailla.

En muista milloin yö viimeksi oli näin kaunis.