Nää kengät sylkee tulta

Tarinat ovat nyt mustaa valkoisella. Pitelen uunituoretta opusta käsissäni kuin pientä lasta, hellästi ja rakastaen. Yksi pieni osa siitä on minua, ilman sitä se ei olisi samanlainen. Kannet ovat pehmeät ja värimaailma kaunis. Kuin todella sukeltaisin idylliseen maalaismaisemaan, jossa kaikki ne kerrotut tarinat heräävät eloon. Niillä on omat värinsä, tuoksunsa ja makunsa. Ne ovat syntyneet meistä, kehittyneet sydämissämme ja lopulta astuneet ulos vapauteen. Tuntuu voitolta, että olen päässyt näinkin pitkälle. Vaikka tämä on pientä, on tämä enemmän kuin milloinkaan todella uskoin.

Vedenpohja on pehmeä ja mutainen, harha-askel imaisee minut syvyyksiin. Sukkahousut liimautuvat reisiin ja toppi ahmii vettä. Tämä tunne on kaunis, täällä elää kokonaan toisenlainen maailma. Ehkä kotini onkin täällä, pinnan alla siellä minne auringon läpö ei ylety. Voisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi, mutta aikaa ei ole tarpeeksi. Jäljessäni seuraavat pisarat ovat violetteja ja vaaleanpunaisia. Istuessani takaisin muiden seuraan hymyilen leveästi ja sanon kerskailun sävy äänessäni, ettei vesi ole kylmää.

Olen avoimempi kuin aikaisemmin. Täällä on hyvä olla. Tunnen meren tuoksun ja tuuli saa ihoni värisemään. Näitä hetkiä ei ehkä enää tule. Toiset ovat jääneet kauemmas, enkä enää ehdi muuttaa tilannetta. Jotkut ovat kuitenkin tulleet todella lähelle, astuneet näkymättömän muurini toiselle puolelle. Sinne, minne en monille anna kutsua. Enkä haluaisi heidän lähtevän sieltä milloinkaan. Pelkään, etteivät kaikki annetut lupaukset sittenkään toteudu.

 Suomihumppa saa lanteeni keinumaan. Aluksi seison reunalla, mutta paikkani ei ole siellä. En välitä, vaikka näytän tyhmältä. Minä tunnen nämä askeleet, vaikka sävelet eivät olekaan samoja kuin yleensä. Tässä samassa huoneessa meidät kuukausia sitten toivotettiin tervetulleiksi aloittamaan matkaa. Nyt se polku on kuljettu loppuun ja on aika aloittaa uusi. Ihollani pisaroi hiki ja sydämeni hakkaa. Kerromme ääneen viimeiset tarinat. Vaikka itse pelkäänkin yleisön katseita ja ramppikuume pakottaa minut nurkkaan. Osa minua otetaan kuitenkin mukaan. Jotain lämmintä nousee sisälläni, kun viimeiset sanat synnyttävät naurua.

Vielä kerran kuljen tuttua tietä. Sinne, mikä toimi kotiluolana useita kuukausia. Poistan sieltä merkit itsestäni ja mietin, palaanko sinne enää koskaan. Oven sulkeutuessa takanani sisälle jää osa minua, jota voin kai kutsua menneisyydeksi.

Jalkani kipunoivat, kenkäni syöksevät tulta. Sisälläni on ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta tuntuu, ettei minulla ole enää turvasatamaa. Paikkaa, minne palata päivästä toiseen ja jossa minut otetaan vastaan ilolla, eikä käännytetä pois. Uusi seikkailu kuitenkin odottaa jo, enkä malttaisi odottaa hetkeä jona nousen tuulen harjalle ja lähden matkaan. Ennen sitä minun on kuljettava vielä viimeisen rastin luokse, ennen kuin tämä kaikki on todella ohi.

Huomenna koittaa päivä, jona lausun viimeiset jäähyväiset.

Ehkä tämä on sittenkin jonkin arvoista

Tervehdys kaikille tasapuolisesti. Tänään en jaksa olla erityisen luova ja kirjoittaa epäselvää, tekotaiteellista sanasotkua. Niin moni asia on kuitenkin nyt niin kivasti, että on pakko jakaa sitä edes jonkinlaisessa muodossa. Ihan itseänikin ajatellen, jotta voin joskus hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti ahdistuneessa mielentilassa palata tähän hetkeen ja muistaa, miten valoisalta maailma näytti eräänä lämpöisenä päivänä kerran toukokuussa.

Ensinnäkin se, että on vihdoin lämmin eikä tarvitse varata viittä kerrosta vaatteita pikaistakin ulkona pyörähtämistä varten. Hieman kauhulla odotan toki niitä armottomia hellekelejä, kun aivot sulaa ja valuu korvien kautta pihalle, mutta ei anneta sen lannistaa. Kesä on tulossa ja meiksille se tarkoittaa festareita, jotka puolestaan tarkoittavat keikkarundia. Festareiden huonoja puolia ovat toki kaameat väentungokset, epävarmat sääolosuhteet ja safka, jossa on lisämausteena ruokamyrkytys. Nostan kuitenkin leuan pystyyn ja laitan rinnan rottingille, meiksi ei moisten pikkuseikkojen takia murru tai jää kotiin ruikuttamaan. Kaivan taisteluhenkeni ulos horroksesta, jossa se on koko talven rypenyt ja lähden tien päälle. Luvassa on suurenmoista musiikkia, armotonta hyppimistä ja riehumista, loistavaa seuraa ja varmasti röykkiö uusia, upeita muistoja ja ehkä myös uusia tuttavuuksia. Odotan rundille lähtöä ihan täpinöissä ja olen valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä se tuo tulessaan. Niin hyvät kuin huonotkin asiat.

Eilen lähtiessäni koulusta ja seistätönöttäessäni Hertsikan metroasemalla satuin avaamaan Facebookin mobiililaitteellani (hehe sanavalinnat ja alituinen no-lifetykseni). Heti ensimmäisenä silmilleni pomppasi tieto, että Scorpions heittäisi ensi marraskuussa kokonaiset kolme keikkaa Suomessa. Scorpparit on meiksin yksi ehdottomista lempibändeistä ja jokusen keikan aikaisemminkin todistaneena voin sanoa, että siinä on livebändi vailla vertaa (jos Makkosia ei lasketa). Siitä asti kun bändi päätti sittenkin jatkaa lopettamisen sijaan, olen odottanut ukkoja takaisin tänne kylmään pohjolaan kuin kuuta nousevaa. En kuitenkaan osannut odottaa sitä tapahtuvaksi näinkin pian. Voitte siis vain kuvitella miten pahasti sekosin näistä erinomaisista uutisista. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen. Ensimmäinen vähänkään järkevä asia minkä kykenin tekemään oli soittaa pyllyparilleni ja ilmoittaa, että marraskuussa lähdetään uudestaan rundille. Pitää vain tehdä ahkerasti hommia, että tämän lystin toteuttaminen on mahdollista myös käytännössä.

Keikoilla ravaamisesta vähän muihin aiheisiin. Kouluvuoteni lähestyy nyt loppuaan, joten myös deadlinet romaanikässäireiden kanssa hulmahtaa upeen tuossa ensi maanantaina jolloin niiden pitäisi olla kustannustoimittajalla. No, en saanut omaani kokonaan valmiiksi koska innostukseni sen työstämiseen on vaihdellut aika roimasti kuluneiden kuukausien aikana ja tarina on lisäksi sellainen järkäle, ettei se ehkä ahkerammallakaan kirjoittamisella olisi tullut täysin valmiiksi. Kustannustoimittaja kuitenkin sanoi, että on ihan okei lähettä keskeneräinenkin käsis ja laittaa sitten vaikka lappua mukaan, jossa vähän availee tarinan aukkokohtia. No, tein työtä käskettyä ja kävin koko tekstiröykkiön läpi ja korjasin muutamia suurimpia epäkohtia sekä järjestin luvut oikeille paikoilleen. Eilen mennessäni koululle syömään ja tulostamaan tekstiä olin aivan paiseissa, kärttyinen ja ahdistunut. En oikein osaa sanoa miksi. Tuossa mielentilassa tuli myös kirjoitettua saatekirje käsikseni mukaan ja nyt jälkeenpäin vähän hävettää, koska siitä taisi tulla aikamoista vinkumista ja angstia, mutta ei voi enää minkään. Hioin tekstiä vielä hieman, esim. korjasin sen pienen kärpäsenkakkapräntin, jolla yleensä kirjoitan, lukukelpoiseksi (tylsä ja tavallinen times 12, rivivälillä 1,5) jolloin teksti katti kokonaiset 142 sivua. Alkaessani tulostaa räpellystä huono tuuleni kaikkosi aika mallikkaasti ja lähinnä vain hymyilin typerästi ja höpisin tulostimen ulos pullauttamalle paperipinolle jotain sen suuntaista kuin "Hihihihi, mun vauva <3". Että niin. Sujautin sitten rompun kahteen osaan jaettuna kirjekuoriin ja vein postiin. Nyt odotan aika vaihtelevilla fiiliksillä, millaisen vastaanoton tekeleeni saa. Iiiks. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta nyt on voittajafiilingit.

No, vaikka tuosta omasta kässäristäni ei mitään tulisikaan, niin on meillä ainakin luokan yhteinen antologia, johon jokainen on antanut jokusen oman tekstinsä mukaan. Tällä viikolla tekele lähti painoon jossa menee jokunen päivä, sitten vielä postitus johon menee jokunen päivä lisää. Viimeistään tämän kuun lopussa kirjojen pitäisi kuitenkin olla kätösissämme. On hienoa, että kuluneesta vuodesta jää jokin konkreettinen muisto ja että on varmasti olemassa edes jotain tekstiä meikäläiseltäkin, joka on päässyt kirjan kansien väliin. Vaikka kyseessä onkin vain parinsadan kappaleen omakustanne.

Kadonneet lapset

Tavatessamme olin väsynyt, siipirikko ilman suojaa. Ei ollut ketään jonka kanssa olisin jakanut unelmani tai joka olisi kertonut, että jonain päivänä ne voivat olla paljon enemmän. Sinä olit se joka lopulta sai minut ymmärtämään, että ne voivat muuttua todeksi.

Olen menettänyt useita, joiden olen luullut jääneen elämääni pysyvästi. Nyt he ovat kuitenkin kadonneet, kasvonpiirteet ovat menettäneet yksityiskohtansa enkä muista, miltä heidän puheensa kuulosti. Sinä olet kuitenkin sulautunut osaksi minua, teet sydämestäni keveämmän ja hengittämisestä helpompaa. Haluan jakaa kaiken kanssasi ja rakentaa tulevaisuuden, joka on meille molemmille täydellinen.

Yhteiset aikamme ovat tehneet elämästäni seikkailun. Voimme lyödä lukkoon oikean hetken ja suunnan, mutta kaikki muu matkallamme on arvoitusta. Perillä meitä voi odottaa mikä tahansa ja me otamme sen kaiken avosylin vastaan. En pelkää vastoinkäymisiä, olen aina valmis kulkemaan tuntemattomilla poluilla ja vaeltamaan vieraille maille, kunhan sinun askeleesi seuraavat rinnallani.

On asioita joita ei tarvitse sanoa ääneen. Välillämme on yhteys, meille on jaettu samat ajatukset jotka täytyy toteuttaa. Meidän kotimme ei ole täällä. Olemme kaksi kadonnutta lasta jotka kohtalo pudotti väärään maahan. Meidän maailmamme on jossain kaukana odottamassa, että löytäisimme sen ja palaisimme kotiin. Onneksi minulla on sinut, niin minun ei tarvitse kulkea tätä pitkää ja kivikkoista matkaa yksin.

Kun sinä olet valmis lähtemään, minä seuraan. Kuljen vaikka maailman ääriin, kaukaiselle saarelle joka muuttaa sadut todeksi. En halua menettää sitä, mikä kerran teki elämästäni kokonaisen. Ilman sitä eksyn uudelleen ja olen yksinäinen kuten vuosia sitten. Kun sinä kutsut, matkustamme taivaanrantaan emmekä enää milloinkaan palaa.

Jos nämä juhlat eivät koskaan päättyisi

Liitutauluun kirjoitetut viestit toivottavat minut tervetulleeksi. Olen tuntemattomalla maalla, joka nopeasti alkaa tuntua kodilta. Ulkona kesä odottaa oikeaa hetkeä polkea kevät maahan ja nousta valtiaaksi. Tieto siitä tekee minusta onnellisen ja haluan kaikkien näkevän sen.

Lähden tanssiin, täytän askelkuvioillani aution maan. Antaudun musiikin vietäväksi, tunnen itseni vapaaksi. Tänä iltana rakastun uudelleen, nauran meille koska näytämme varmasti typeriltä toisten silmissä. En pysähdy miettimään sitä, enkä myöhemminkään jaksa välittää. Elän täällä itseäni enkä ketään muuta varten. Ohitan ne joille en kelpaa, enkä käänny katsomaan perääni.

Kuljen ympyrää ihmisten keskellä, etsien hylättyjä laseja valmiina tarjoamaan niille uuden, rakastavan kodin. Etsin itselleni vapaan paikan, katson vieraisiin silmiin. Puhetta kiinalaisesta ruuasta ja hienojen ihmisten hämmentämisestä. Kädenpuristuksia ja unohdettuja nimiä.

Viisaat sanovat, että lahjoissa ajatus on tärkein. Yritämme luoda ihmeen suoraan seitsemännestä taivaasta, jonka maku veisi kielet mennessään jopa jumalten suista. Kuitenkin luukkua avatessamme näemme vain monsterin, jolla on karrelle palanut nahka ja sulaneet aivot.

Aluevaltaukseni jatkuvat. Kuljemme tuuliselle rannalle, yrittäen löytää varjojen keskeltä auringon koskettaman kohdan. Sellaisen paikan, johon kesä olisi jo saapunut. Suunnitelmia ja odotusta, menneisyyden muistelua ja lupauksia tulevasta. Luonto nujertaa meidät ja ajaa meidät takaisin pesäämme. Juhlat ovat vasta nuoret, ilta täyttyy musiikista ja ihmisistä. Osa heistä on tuttuja ja osa tuntemattomia. Tänä iltana haluan elää.

Uusi aamu on harmaa, kuin lupaillen sadetta. Vain rohkeimmat pisarat uskaltavat pudota alas ja piirtää tummia kuvioita asfalttiin. Vahdimme kellon liikkeitä, odottaen lupaa muodostaa sarja numeroita, jotka sillä hetkellä tuntuvat maailman tärkeimmiltä. Ne ovat kuin avainkoodi taivaaseen. Hetkeä myöhemmin ovelta kantautuvat äänet ovat kuin enkelten musisointia. Rasvakukkasin koristetut laatikot ovat pikalähetys taivaasta.

Jalkani ovat kuvakirja viikonlopusta. Lasken kahdeksaan. Mustaa, keltaista, sinistä, punaista ja violettia. Kuin taiteilijan siveltimen iholleni jättämiä kuvioita. Jälkiä, jotka haalistuvat ajan kuluessa. En tiedä uskonko muistinikaan olevan tarpeeksi vahva pitämään jokaista yksityiskohtaa elossa. Minulle jäävät kuitenkin kirjoittamani sanat.

Seuraavana aamuna tuntuu kuin sänkyni painovoimakapasiteetti olisi kasvanut vastustamattoman suureksi. En tiedä olenko uupunut hukkaan heitetyistä yöunista vai pelkäänkö vain palata arkeen, joka onnellisimpinakin hetkinä on vain varjo siitä, mitä kaikki voi parhaimmillaan olla.

Pikkuoravien vappupicnic

 Vappu vasta kolkutteli ovella, kun kännykkääni kesken kauppareissun saapunut viesti kutsui minut ottamaan varaslähdön sen viettoon. Kirmasin pikavauhtia kotipesälle hylätäkseni maidot, juustot ja kaikki niiden kaverit jääkaapin viileyteen. Juna vei minut kohti uutta aluevaltausta ja munkkikestejä. Tiinan köökissä nautiskeltiin salaatista ja paisteltiin universumin kauneimmat rumat munkit. Ulostavia munkkeja ja mitä mainiointa kahvia nautittuna roskasaippuan kera. Petri Munckilta jäi hyvät karkelot väliin.

Vappuaattona jalkani veivät hienojen ihmisten puistoon. Tavoitteena oli hämmentää ja tehtävä suoritettiin kunnialla loppuun. Lavan alle rakensimme heviluolan, jonne möröt ja menninkäiset kokoontuivat illan myötä. Nautimme ilmaisia munkkeja ja helium muutti meidät pikkuoraviksi. Jack opetti minulle miten rakastetaan ja teki minusta huomionkipeän. Jokainen vastaan kulkeva sielu tuntui koskettamisen arvoiselta.

Nahkatakkinen paska!

Pää tuntui pehmeältä, eksyin reitiltäni tuntemattomien seuraan. Filmini on rakeinen ja pätkii, mutta muistan ranskalaisten maistuneen hyvältä. Vaikkei minulla ole hajuakaan, missä niitä minulle tarjoiltiin. Sain nauruhepulin keskellä ostoskeskusta ja hyvästelin tuntemattoman kuin rakkaan ystävän, vaikka tuskin näen häntä enää milloinkaan.

 Rock kutsui minut jälleen luokseen, löysin ihmiset jotka luulin kadottaneeni. Epäonnistuin rakkaani salakuljetuksessa ja minun oli jätettävä hänet yksin naulaan roikkumaan. Ehkä otin, ehkä en, veikkaan ensimmäistä. Se mitä kutsun tanssiksi on oikeastaan pelkkää epämääräistä heilumista. Unohdin, että sisäänpääsyn yhteydessä maksoin myös livemusiikista. Kappaleiden sanat ovat kadonneet ja muusikoiden kasvot pelkkiä ääriviivoja. Housuistani olisi voinut lukea koko drinkkilistan. Vaivuin punaiseen nojatuoliin ja kävin taistelua niskan päällä remuavaa unta vastaan.

Astuessani takaisin ulkomaailmaan aurinko valmistautui jo nousemaan. Oli suden hetki, taivas oli vaalea ja kirkas. Tirisevä rasva houkutteli kotia kohti valuvat juhlijat roskaruuan äärelle. Juttujen tasoa voin nyt vain arvailla. Tuskinpa sitä kovinkaan korkeaksi voi kehua. Lopulta meidät heitettiin pihalle jopa rasvapullabaarista.