Tuolla jossain on meidän maailmamme

Olen hylkiö tässä maailmassa,

johon minulle ei ole jaettu paikkaa.

Kotini on jossain muualla,

siellä missä näen merenpohjaan.

Polkuni on kuitenkin vielä kesken,

taistelu jatkuu vielä hetken ennen lähtöä.

Tarvitsen rinnalleni taistelutoverin,

jonka kanssa selvitä auringonnousuun.

 

Olen rakentanut itselleni kuoren,

jonka puen ylleni päivästä toiseen.

Kanssasi en tarvitse rohkeutta sen riisumiseen,

koska se käy luonnostaan.

 

Meidän ei tarvitse kysyä mitään,

vastaus kerrotaan ajatuksen voimalla.

Me tiedämme tarkan päivän,

jona maailma tuhoutuu.

Itkemme asioiden puolesta,

joita ei oikeasti tapahtunut.

Asioiden, jotka repivät sielun palasiksi,

suistavat elämän raiteiltaan.

Emme välitä ohikulkijoiden katseista,

ne ovat merkkejä rajoittuneisuudesta.

Meille ne rajat eivät ole esteitä,

rikomme ne päivästä toiseen aina uudelleen.

 

Meille viikot ovat kuukausia,

aikaa ilman toista puoliskoa.

Tulevaisuus on antanut meille lupauksen,

että vielä jonain päivänä meillä on ikuisuus.

Kerro minulle

Katseesi on kaukana horisontissa,

näet siellä asioita, jotka avautuvat vain sinulle

ja ovat piilossa muulta maailmalta.

Kerro minulle, mikä siellä on niin kaunista.

Kuvaile minulle jokainen yksityiskohta,

auta minua näkemään saman kuin sinä.

Kun et huomaa katsettani, sinä hymyilet,

jollekin kaukaiselle, rakkaalle muistolle,

ajalta kauan sitten, ennen kuin tapasimme.

Kerro minulle, mikä tuo kasvoillesi tuon hymyn.

Haluan tietää, onko mitään mahdollisuutta,

että hymyilisit minulle samalla tavalla.

Silmissäsi on pelokkaan kauriin katse.

Et koskaan katsoa minua pitkään,

pelkäät katsekontaktin paljastavan liikaa.

Kerro minulle, mikä sinua pelottaa.

Katso minua suruun hukkuneilla silmilläsi

ja anna minun ottaa osa murheista itselleni.

Usein huomaan sinun kulkevan yksin.

Uskottelet itsellesi, ettei sinua kaivata,

ettet ole tarpeeksi arvokas muiden seuraan.

Kerro minulle, miksi kiellät itseltäsi rakkauden.

Tartu käteeni ja usko, etten päästä irti,

niin otan sinut mukaani, matkalle elämän ihmeisiin.

Seisot peilin luona, paikoillesi jähmettyneenä.

Kosketuksesi seuraa vartalosi muotoja,

katseesi julistaa äänetöntä tuomiota.

Kerro minulle, miksi vihaat itseäsi niin paljon.

Minulle sinä kelpaat tuollaisena,

pienine virheinesi, joista jokaista minä rakastan.

Salaisuutesi on lukittu sydämeen,

taakse kultaisen lukon ja sinetöityjen huulien,

ja pelon, ettei kuulija ole niiden arvoinen.

Kerro minulle, mihin avain on kätketty.

Anna minun lukea tarinat huuliltasi,

jotta löydän oikeat sanat sinua lohduttamaan.

Olet rakentanut untuvapeitosta pesän,

sen sylissä olet pieni ja hauras, särkyvä.

Olen vierelläsi ja mietin, uskallanko koskea.

Kerro minulle, haluatko minun jäävän.

Onko minulla lupa sulkea sinut syliini,

ja tehdä kaikkeni, jotta sinulla olisi hyvä olla?

Luotu yksin kulkemaan

A/N: Random badomdomdoo.

Vaellan yksinäisyyteni polkua,

sisimpäni raskaana säilötyistä unelmista.

Olen syrjäytynyt muotopuoli,

keskellä lasista rakennettua valtakuntaa.

Tämä maailma on liian kaunis minulle,

saastutan sen pelkällä läsnäolollani.

Jätän jälkeeni sirpaleita,

sydämeni palasia, sieluni riekaleita.

Onko täällä ketään joka ne korjaisi,

asettaisi ne takaisin paikoilleen?

Neuloisi umpeen vuotavat haavat,

etsisi yhteensopivat palat.

Olen unohtanut miten sydän avataan,

kuinka tunteet muutetaan sanoiksi.

Pelkään, ettei maailma halua kuulla tarinaani,

ettei täällä ole ketään, joka välittää.

En pyydä muuta kuin jonkun opettamaan,

kuinka olla vapaa ja onnellinen.

En mä sua raiskaa, mä oon vaan hellä

Päiväni matkivat toisiaan,

sulautuvat yhteen.

Kaipaan irtiottoa, pakoa kahleista,

jotka sitovat minut rutiineihin.

Odotan, vastassani vieraita kasvoja,

etsin heitä, jotka ovat minulle rakkaimpia.

Otan heidät vastaan rakkaudella,

jota minun yleensä on niin vaikea näyttää.

Olemme lapsia karkkikaupassa,

ajamme rallia hyllyjen välissä.

Jätämme jälkeen kummastuneita katseita,

ehkä joku luulee tuntevansa meidät.

Hintalaput ovat hyllyjen koristeita,

kuin tauluja autioissa seinissä.

Kuitin julistama numero tyhjentää taskuni,

mutta tiedän sen olevan kaiken arvoista.

 

Teemme ruokailusta seikkailun,

erikoiset yhdistelmät eivät meitä pysäytä.

Perunalastuja ja tonnikalaa,

sinetöimme niiden liiton juustolla.

Sipuli olkoon todistajana,

pakollinen, mutta vain pienessä osassa.

Yllättävä pariskunta löytää rauhan,

toivotamme heille onnea ja pitkää ikää.

Suklaaunelman sydän purkautuu,

leviää lautaselle kuin tulivuoren laava.

Kohtuuden raja on minulta piilossa,

jäätelö on kakkuvuoreni luminen huippu.

Suklaa levittää samettipeiton kielelleni,

jonka sulava jää pyyhki mukanaan.

Krapulaa ei tarvitse etsiä alkoholista,

sen saa myös unelmien illallisesta.

  

Tämä ilta tekee tissistä sankarin,

palvotun jumalan, kansansa pelastajan.

Jos tämä ilta olisi elokuvaa,

sen soundtrack olisi rock ja millenium.

Tällaisia hetkiä kannattaa odottaa,

pitkästä aikaa minulla on jotain sanottavaa.

Yöunet ovat vain hetki hiljaisuutta,

mutten niiden perään jaksa kaivatakaan.

 Ilma on lämmin ja tuoksuu keväältä,

petollinen jää odottaa kulman takana.

Matkaamme kaupungin sydämeen,

huutomerkeiksi ihmisten keskelle.

Ikkunalasien takana näemme täydellisiä asioita,

unelmia, jotka eivät sovi suunnitelmiimme.

Hetken terrorisoimme muuta maailmaa,

ennen kuin ryömimme takaisin koloomme pimeään.

 Täydellisyys on siipikarjan lihaa,

tuorejuustoa, jossa on tomaatin maku.

Toistan samaa, juustoa ei voi olla liikaa,

se suojelee kokonaisuutta kuin äiti lastaan.

Kieleni on kadottanut kyvyn rakentaa sanoja,

kehoni oireilee viestiä makuorgasmin.

Jos kuolisin ja saisin vielä yhden toiveen,

se olisi viimeinen pala tätä unelmaa.

Kirjoittamaton laki sanoo suklaata ei voi olla liikaa,

omassa lautasmallissani sillä on oma paikkansa.

Lopputulos on sitkeää ja tahmeaa,

sen maku antaa selkään makeanhimolle.

Taivaalliset blondit takertuvat hampaisiin,

tämä on oodi hammaspeikoille.

Huomaan puhuvani vierailla kielillä,

lausun kolme sanaa, ”Oh sweet Jesus.”

Lanttulaatikko, eiku mitä?

 Yöllä eksymme satujen maailmaan,

kerromme tutut tarinat uudelleen.

On meidän vuoromme olla sankareita,

niitä joita maailma kohtelee kaltoin.

Näemme asioita, joita emme odottaneet,

voinko todella muuttua rockjumalaksi?

Näissä tarinoissa loput ovat onnellisia,

suurimpia unelmia toteen käyneinä.

  

Etsimme lämpöä saman peiton alta,

joka kätkee meidät muulta maailmalta.

Olemme kuin rantaan ajautuneet valaat,

liikkuminen ei tunnu hyvältä ajatukselta.

On viimeisen ehtoollisen aika,

halvat ainekset rakentavat juhla-aterian.

On taas aika kirjoittaa loppu yhdelle tarinalle,

muistakaa, oveni on aina avoinna.

Darrafood?

Revin itseni irti rakkaimmasta kahleesta

Muistatko kun olimme nuoria, silloin kun meillä oli hallussamme kaikki maailman aika? Me päätimme, mitä teemme sillä, mihin haaskaamme meille annetut sekunnit ja mihin käytämme kukkaroidemme pohjalle pesiytyneet roposet. Vei aikansa, ennen kuin löysin jotain mitä rakastaa. Jotain, jonka puolesta luopua useista tunneista elämässäni, kuluttaa jalkapohjani verille, jäädyttää sormet sinisiksi tikuiksi ja kärsiä kivusta ja vatsanpohjalle kotiutuneista perhosista. Masokistinen nautinto oli mukana jokaisessa kärsimyksen sekunnissa. Olin mielelläni uhrilahjana periaatteelleni, rakkaudelleni. Palkinto, joka minulle uskollisuudestani maksettiin, oli niin suuri, että väsymyksen riuduttama keho ja tyhjenneet taskut tuntuivat merkityksettömiltä sen rinnalla. Se tuntui oikealta. Tieltä, jota voisin kulkea elämäni loppuun asti ja jota ilman minä olisin merkityksetön raato elämää täynnä olevien ihmisten keskellä. Paperimassasta valettu ontto kuori, jolla ei olisi mitään merkitystä. Ei elämää, vain unelmia, jotka eivät voisi milloinkaan toteutua, sillä ei olisi mitään, mikä antaisi niille voimaa. Eikä mitään, mikä antaisi uskoa siihen, että voisin nousta pimeästä valtakunnastani ja ravistella itseni irti vaatimuksista, joita muut minulle asettavat.

Se aika oli valojen karnevaalia, matkoja jotka tehtiin aina vain kauemmas. Kipinöitä ilmassa, sointuja joita yritin pyydystää käsiini, jännitystä johon uskoin kuolevani. Laulujensanat kertoivat tarinoita ja vaikka toisten korvissa ne kuulostivat joka kerta samalta, minä löysin niistä aina uusia viestejä. Uusia kertomuksia, joita jakaa eteenpäin ja jotka vielä pitkänkin ajan jälkeen saivat hymyn leviämään kasvoilleni. Olin kuin huomionkipeä lapsi. Tahdoin, että juuri minä erottuisin kaikkien niiden kasvojen joukosta. Toivoin olevani se, joka saa heidät nauramaan vielä senkin jälkeen kun valot ovat sammuneet.

Nyt ymmärrän, etten ole enää pitkään aikaan lähtenyt matkaan vain kuullakseni ne samat laulut, joita kaiutinten halpa kopio lausuu minulle päivästä toiseen. Jokainen kulkemani kilometri on vienyt jonnekin paljon tärkeämpään. Perheen ja ystävien luo. Tapaamaan sellaisia ihmisiä, joita ilman olisin eksynyt ja tuhoutunut jo kauan aikaa sitten. He auttoivat minut herättämään uskoni unelmiin uudelleen. Vaikka olen edelleen epävarma ja täynnä pelkoa, olen vahvempi. Sydämeni ei lyö vain pakosta, se on oppinut nauttimaan työstään, vaikka huonompiakin hetkiä on. En kuitenkaan ole varma, tietävätkö he kuinka paljon tämä minulle merkitsi. Käytän mennyttä aikamuotoa, vaikka tarina jatkuu vielä. Luon vain ennustusta tulvaisuuteen, joidenkin vuosien päähän. Jonain päivänä se kaikki on osa menneisyyttä. Sen hyväksyminen, sen kirjoittaminen sattuu.

Tuuleni on kuitenkin löytämässä uuden suunnan. Se vasta hapuilee uutta kurssia, tunnustelee tietä ja kiinnekohtaa, joka liimaisi sen näihin raiteisiin. Kaiken tutun ja turvallisen keskeltä nousi esiin kaipuu jonnekin kauas. Maailman toiselle puolelle, se kuulostaa hyvältä. Sellaiselta asialta johon haluan uskoa ja jonka puolesta olen valmis taistelemaan. Edessäni on sotatanner, vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia joiden keskellä ei saa antautua. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Jos haluatte estää minua, tarvitsette jotain sanoja vahvempaa. Pakkopaidan, kahleraudat. Ovatko nekään tarpeeksi väkeviä minua estämään? Ehkä joudutte pilkkomaan minut kasaksi verisiä lihamöykkyjä. Ehkä silloinkin kokoan itseni uudelleen kuin palapelin, nousen ylös ja yritän uudelleen. Niin vahva on kaipuuni paikkaan, jonka olen tähän asti nähnyt vain unissani. Paperilla värit yrittävät epätoivoisesti herättää henkiin edes osan tuosta maailmasta. Yritys on kova, pelkkä eloton maisemakopio saa sydämeni tykyttämään ja jalkani tärisemään. Millaista se kaikki voikaan olla todellisena, henkiin heränneenä? 

Valmistaudun. Haluan lähteä tälle uudelle, tuntemattomalle tielle. En vielä tänään, enkä huomenna. En vielä pitkään aikaan. Sitä ennen on paljon asioita joita minun on tehtävä, pieniä ja suuria. On lukuisia asioita, jotka vaativat huomiota. Suunnittelua ja järjestelyä. Minun on päästettävä irti monista asioista. Vaikeinta on sanoa hyvästit kaikille niille, joita rakastan. Sille, mitä rakastan. Hyväksyä se, että maksan tästä suuremman hinnan kuin mistään koskaan ennen. Toteuttaakseni tämän ainutkertaisen seikkailun, minun on luovuttava siitä mikä oli elämäni kantava voima usean vuoden ajan. Minun on opittava päästämään irti. Ei, minun täytyy repiä itseni irti. Uskottava, että löydän vielä uusia asioita joille antaa rakkauteni. Unohtaa en aio, en koskaan. Ranteeseeni kaiverretut sarkastisen hauskat sanat saavat uudet merkityksen. Ne ovat muisto, jota ei voi pyyhkiä pois. Muisto elämäni parhaasta ajasta joka antoi minulle enemmän mitä kukaan voi uskoa. Se kaikki antoi minulle niin paljon, että menetys sattuu jo nyt vaikka se on pelkkää tulevaisuuden maalailua. Ehkä vielä jonain päivänä ne neljä sanaa lausutaan uudelleen, samoilla huulilla, mutta erilaisella äänenpainolla.