Joskus siinä puol ysin aikaan menin noukkimaan Roxxia juna-asemalta. VR:n feilauksen ansiosta juna oli jotaan yli tunnin myöhässä. Edes lunta ei ole vielä maassa ja silti junat lahoilee pitkin mettiä. En loppupeleissä oikeestaan ollut edes yllättynyt. Mut jee, sain sit Roxxin kuiteskiin lopultakin messiin ja öristiin kimpassa The Willu Houseen. Koska ollaan menossa Kouvolaan kattomaan Hobittia, ei meillä ollut mikään kiire lähteä jonottamaan lippuja joten saatoimme istua perseillemme ja keitellä kaikessa rauhassa sangollisen kahvia ja jauhaa samalla sopivasti paskaa. Roxx otti musta jotaa strippaus -videoita ja porno -kuvia joita mun kännykkä oli sit lopulta piukassa. Jos luulet voivas vaihtaa kuteita kaikessa rauhassa kaverisi edessä niin vähänpä tiedät. Tai sit sun kaverit ei ole tarpeeksi hyviä.
Joskus kymmenen jäljissä otimme suunnaksemme Tennispalatsin. Kassimme olivat täynnä spermaa... Ei kun sipsiä, sirkusaakkosia, ES:ää ja Batterya. Tuosta ruokaympyrämme sitten koostuikin seuraavan vuorokauden... olisi sen leffa menun kyllä voinut paremminkin suunnitella, mutta koska ollaan tahvoja ei voi minkään. Päästiin kuitenkin kivasti ykkössaliin jossa olikin kaiken maailmaan kameramiehiä odottelemassa. Oli muuten varmaan ensimmäinen kerta jos ei ikinä niin ainakin pitkään aikaan kun oli loistavat odotusmusat! LotR meininkiä niissäkin siis, öf köörs. Niitä kelpas kuunnella siinä viimiset minuutit samalla kun friikattiin ja aiheutettiin traumat kaikille lähellä olleille. Siinä odotellessa tulimme siihen tulokseen, että siinä salissa oli kyllä koko Suomen parhaimmisto sullottuna yhteen huoneeseen. Ehkä jokusta poikkeusta huomioimatta.
Kello yksitoista alkoi sitten showtime. Alkuun saatiin tietenkin Hobitin traileri ja siinä vaiheessa pää läksi lätkimään niin, ettei oo vieläkään takasin kuulunut. Ainahan se traileri on mielettömän upea ja ties mitä, mutta kun h-hetki on ihan pierumatkan päässä ja oltiin valmistautumassa LotR -maratoniin niin.... AKAJslfjwrjgoöqrwsqegrpä. Se tunne kun koko sali hurraa ja taputtaa voi jumanvittu en kestä. Siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli hyppiä pitkin penkkejä julistamassa rakkautta koko salia kohtaan. Ihan mieletöntä, ei sitä voi edes kuvailla!
 |
| © Roxx |
Hobitin traileri oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille tunteelle, joka meiksin valtasi itse elokuvan alkaessa. Sitä vaan istui koko prologin ajan leuka maahan loksahtaneena kelaten vain pientä ajatusta "voi vittu, tää tapahtuu ihan oikeasti". En tosiaan ollut The Fellowship of the Ringia aikaisemmin leffateatterissa nähnyt toisin kuin trilogian muut osat, joten siinäkin mielessä tuo oli mitä ainutlaatuisin kokemus. Ja se tunne kun koko sali repeää kuorossa kaikille älyttömille fandomin sisäisille jutuille! Ihan mielettömän siistiä. Eka osa tosiaan meni siinä, että vaan tuijotettiin valkokangasta silmät avaruusaluksen kokoisina ja oltiin vaan, että holyfuckingshit ja unohdettiin kokonaan meiän mähryttävät.
Eka osa sitten loppui ja jännästi kello huiteli jo puoli kolmea. Ryysittiin tiemme pihalle pienelle happihyppelylle nauttiaksemme tujaukset pitkänpohjan pehkua. Tarjosin jollekin kaverillekin kun poloisen omat pehkut oli päässeet loppumaan. Säikäytimme tuon kuitenkin samaten karkuun kun aloimme örisemään kameralle. Samalla ihmeteltiin miksi vitussa osa jengistä lähti lätkimään poispäin Tennarilta, iltahan oli vasta nuori. Pehkut tupruteltuamme hipsimme takaisin sisälle löytääksemme vain kilsan mittaisen vessajonon. One does not simply walk into toilet between LotR movies.
Jossain vaiheessa meidät sitten laskettiin takaisin saliin, siinä hieman ennen kymmentä yli kolmen jolloin seuraavan osan oli tarkoitus alkaa. Palasimme omille paikoillemme ja onneksemme kukaan ei ollut nyysinyt kahvejamme sillä aikaa kun olimme örisemässä toisaalla. Korkkasimme siis termarimme ja aloimme lipittämään samalla kun The Two Towers alkoi. Koko alun sai kestää sitä, että suunpielissä nyki kun vain odotti yhtä tiettyä kohtausta jossa kuullaan Legolaksen vähintäänkin eeppiseksi muodostunut repliikki "They're taking the Hobbits to Isengard!" Vittu sitä repeämistä.
Tietämättömille:
Sanattomuus tänkin leffan aikana iski. Haltioiden saapuminen Helmin syvänteeseen, PO-TA-TOES, last march of ents jajajaja.... kuolin.
Sitten hieman ennen kello seiskaa aamulla meidät heitettiin taas pihalle kokonaiselle kolmen tunnin tauolle. Muu lössi valui vähitellen noutamaan lippujaan Hobittiin, kun taas pyllyparini kanssa jäimme aulaan vammaamaan ja ilmaisemaan idiotismiamme. Kuunneltiin varmaan yksitoistakymmentäyksi kertaa tätä biisiä:
Jossain vaiheessa kyllästyttiin lagaamaan aulassa ja päätettiin lähteä vähän jaloittelemaan ja etsimään Roxxille nenäsumutetta. Eksyimme myös Kaisaniemeen hyödyntämään tuttujen ja rauhallisten vessojen tuomaa rauhaa sillä kahvi ja energialimu alkoivat tehdä hassuja aineenvaihdunnalle. Siinä sivussa puhuimme konkreettisesti paskasta. Kymmeneksi lyllersimme takaisin Tennariin, sillä oli tullut aika startata trilogian viimeinen osa. Ennen sitä Roxx räjäytti omenapommin vastatyhjennetyssä roskiksessa ja aiheutti jollekin random heebolle paskahalvauksen.
The Return of the King ei tosiaan aiheuttanut niin paljon repsahtelua kuin pari aikaisempaa osaa. Tuli kai lähinnä vollotettua se koko neljä ja puoli tuntia. Jo ensimmäisillä minuuteilla tuli sellainen haikea lopullisuuden tunne joka iski jonnekin tosi syvälle. Vieläkin on sellanen jännä tyhjä fiilis. Ihan kuin jotain tärkeää olisi otettu pois.
Leffan alkupuolisko meni vielä aika skarpeissa fiiliksissä, mutta jossain vaiheessa aloin nuokkua penkilläni ja nukahtelin tyyliin pariksi sekunniksi, heräsin, nukahdin uudelleen pariksi sekunniksi jne. Oltiin jossain Lukitarin luolassa kun kelasin, että vittu tämä ei käy päinsä, en todellakaan ala nukkua kun parhaat kohtaukset on just tulossa! Niinpä join reilun kulauksen ES:ää ja vetäisin muutamat kouralliset sipsiä, jotta saisin itselleni vähäksi aikaa jotain tekemistä. Siitä sitten piristyin mukavasti juuri sopivasti, ennen kuin ruudulla alkoi jytistä ja kunnolla.
Piti sanomani, että äänet olivat koko maratonin ajan kaakossa ja kovimmat jysäykset tuntuivat tärisyttävän koko salia. Pelennorin kentillä käydyn taistelun tuoksinnassa Olifantit rämisteli pitkin ruutua ja samalla lattia paukkui yleisön alla aiheuttaen ikävää värinää rakon suunnalle. Kupla alkoi vähitellen kasvaa otsaan, mutta siinä vaiheessa ei tullut kysymykseenkään, että oltaisiin voitu poistua salista johonkin vessaan. Niinpä odotimme sisukkaasti, että oltiin taas Frodon luona Mordorissa ennen kuin hilpaistiin pikapissille. Rakko - FAIL!
Mitään hirveän jänskää ei onneksi jäänyt väliin eikä vessoihin onneksi ollut jonoa. Naisten vessoja oli siinä hollilla tosin vain yksi, joten meiksä ampaisi suoraan miesten vessaan. Mitä järkeä oikeasti odottaa jos on kiire ja miesten vessa huutaa tyhjyyttään?
Pikaisen vessaretken jälkeen palasimme paikoillemme ja keskityimme vuodattamaan nesteitä silmistämme. Oikeasti, harva leffa saa aikaan yhtä voimakasta tunnemyrskyä... okei, mikään leffa ei pysty samaan. Mun vieressä joku tyyppi taisi vieläpä nauraa meille kun vaan vollotettiin silmät punaisina. Leffa lähestyi loppuaan ja sitä ei vaan olisi millään halunut lähteä salista... Tajusin pitkästä aikaa, miten valtavasti tätä trilogiaa rakastan niin kirjana kuin elokuvana. Ja lopputekstien aikana soinut Into the West... Ehkä kaunein kappale ikinä. Mä niin tahdon, että se kappale soitetaan mun hautajaisissa.
Lopputekstien mentyä lähdettiin kohti juna-asemaa, jotta ehtisimme kolmen junaan ja Makkosten luo Turkuun. Jos oltaisiin oltu fiksuja, oltaisiin nukuttu se aika, mutta vaan kun ei olla. Sen sijaan olimme idiootteja ja puhuttiin ties mitä tyhmää. Jossain vaiheessa paukkui ja rymisi aivan helvetisti ja hörötettiin vaan siinä, että joku jäi varmaan junan alle. Eipä aikaakaan kun juna alkoi jarruttaa ja pysähtyi jonnekin keskelle pöpelikköä. Hetkinen siinä kelailtiin, että mitäs vittua nyt tapahtuu kunnes tuli kuulutus joka tiesi kertoa, että juna oli päättänyt omin luvin järjestää hirvenpeijaiset. Eli joku riistaötökkä oli kai hypännyt junan alle ja piti jäädä tsekkailee, että onko kaikki ihan reilassa ja voisiko juna jatkaa matkaa. Hetken oltiin siinä paska perseessä ja heitettiin jotain tilanteeseen sopimatonta läppää. Helpotukseksemme juna nytkähdi liikkelle yllättävänkin nopeasti ja matka saattoi jatkua. Myöhemmin tultiin siihen tulokseen, että tämä sattumus kompensoi aika hyvin koko viikonlopun tunnelmat. Olo meinaan oli aika lailla kun junan alle jääneellä peuralla. VR:n päivitetty versio Bambista.
Saavuttiin sitten Logomoon paskasina ja koomaisina. Jäädyttiin joku vähän päälle tunti siinä ulkona vikisemässä kunnes meitsit laskettiin lopulta sisälle. En nähnyt tai tajunnut mitään vaan keskityin ryysimään mahdollisimman lähelle lavaa joka oli jossain persehelvettissä enkä edes huomannut narikkaa, joka oli jossain viiden virstan päässä. Joku urpo oli jättänyt välioven varsinaiseen keikkatilaan auki ja pelmahdettiin keskelle jotain Mikko Herrasen soundcheckiä. Pian meidän perässä lyllersi joku järkkäri viskaamaan meidät pihalle sieltä ja käski viemään ulkotakit narikkaan. No vittu, olisivat voineet aikaisemmin kertoa tai ainakin asettaa sen narikan jonnekin lähemmäs ulko-ovia. Vietiin sitten takkimme narikkaan ja sillä aikaa oville oli muodostunut vitunmoinen jono heeboja, jotka olivat tajunneet jättää takkinsa samantien narikkaan tai jonnekkin muualle. Sekös vitutti ja hetken pelkäsin, että saisin heittää hyvästit eturiville. Onneks ei kuitenkaan tarvinnut vaan päästiin kivasti Steven puolelle. Silti Logomosta jäi vähän paska maku suuhun. Se tila on ihan vammo, kukaan ei tajunnut mitään ja liput oli ylihinnoiteltuja. Toivottavasti ei tarvitse sinne enää lähteä.
 |
| © Roxx |
Ennen Herrasta nukahdettiin Roxxin kanssa puoleksi tunniksi siihen lavan edustalle. Mahdettiin olla vompon näkösiä, mutta ei se mitään. Ilman niitä unosia olisin varmaan saanut sydänhalvauksen sillä keikalla. Paska juttu, että Herrasen piti ikävästi tulla keskeyttämään meidän unoset varsinkin kun sillä ei ollut mitään ihmeellistä tarjottavana. Oli se musa ehkä tuhnun verran parempaa mitä olin odottanut, mutta kumminkin sellaista perustusinasuomiheviä joka on jo nähny ja kuultu. Lisäksi ne taustamusiikot tuntui olevan paljon valovoimaisempia kuin itse Herranen. Lisäksi katkeroiduin siitä, että mun taakse tuli taas vaihteeksi joku känniurpo riehumaan, joka sitten survas kyynärpäänsä tai jonku muun yhtä kovan ruumiinosan (nyt muuten repesin... se oli kyl naispuolinen tapaus) mun selkään. Olin siinä sitten jonkin aikaa kaksinkerroin ja uikutin ku nsattu. Teki mieli survasta sitä naista naamaan, mutten siinä väsymyksessä viitsinyt.
Onneks Herranen sit läksi lavalta ja koitti viimeinen rutistus ennen Makkosia. Siinä vaiheessa olin jo ihan silmät kierossa ja vatsaa alkoi sattua niin helvetisti, että pelkäsin alkavani yrjötä pitkin seiniä Manaaja -tyyliin. Onneks selvisin hengissä keikan alkuun. Paska olo pysyi ikävästi koko keikan ajan, mutta Makkoset oli taas kerran niin vitun loistavia, etten antanut alkavan ripulin haitata. Varsinkin kun Steve kyyläili melkein koko ajan meiksien suuntaan ja oli sellanen oma ihana nallekarhumainen itsensä. Jossain vaiheessa tajusin, että Stevellä oli rinnassaan Haisuli -pinssi! Sekosin siitä täysin ja mun pää oli täynnä jotain vaaleanpunaisia sydämiä jotka vaan poukkoili edestakasin mun tyhjässä aivolohkossa. Varsinkin kun mulla on samanlainen pinssi. Ahihihi. Oon tyhmä. Aloin kans kelailee niitä kaikkia Steven inspiroimia rustauksia joita oon tänne postaillut pitkin syksyä ja alkoi jotenkin vähän... hävettää? Noooh ei voi minkään, en oo lopettamassa. Ja mitäs kyttäs koko ajan. Hitto tuntu julmalta edes kattoa jonnekin muualle kun piti melkeen joka kerta olla se, joka katkasee katsekontaktin. Yhyy.
 |
| © Roxx |
Keikka oli tosiaan aivan törkeen kova, vaikka olisinkin kaivannut jotain muutoksia settilistaan. Kevättä, uutta levyä ja kiertuetta odotellessa...
Keikalta lähdettiin aika nopeasti livohkaan kun oli kaikki puhti poissa. Sanottiin heipat kaikille öttiäisille ja paineltiin narikoiden kautta pihalle ja kohti vanhempien kämppää, jonka omistajat olivat karanneet mökille evakkoon. Kämpiltä löydettiin jääkaapista katkarapupiirakkaa ja toscakakkua ja oltiin iloisia. Vaikka oltiin saavutettu jokin väsymyksen multihuipennus, ei siltikään kyetty heti nukkumaan vaan piti jauhaa vielä vähän lisää viimeisen vuorokauden tapahtumista. Oli meinaan jotain eeppisintä pitkään aikaan! Lopulta väsymys sitten kuiteskin voitti ja möyrittiin sänkyihin levittämään hajuhaittaa.
Vaikka seuraavana aamuna oliskin nukkunut pidempään kuin siihen kymmeneen, niin olo tuntui silti euforiselta. Varsinkin kun vatsavamma oli läksinyt lätkimään yön aikana, eikä tarvinnutkaan herätä sisuskalut pitkin sänkyä levinneenä, mitä olin ehtinyt pelätä.
Mut joo, jos sanon tämän viikonlopun olleen eeppinen niin katsellaan mitä on luvassa parin viikon päästä. Palaillaan silloin asiaan, rakkaat tahmatassut.
